Ihmisiä kuolee joka päivä. Tänään. Huomenna. Viikonloppuna, ensi viikolla. Juhannuksena ja jouluna. Niin se vain menee. Se on yksi niitä harvoja maailman luonnollisimpia asioita.
Kun Facebookissa kuolee tutuntutunäiti, kaverit rientävät sankoin joukoin ottamaan osaa suruhymiöin jatkaa koristelluin korulausein. No joo. Ei toki...onhan se kaunis ele. Facebookissa on helppo osoittaa suruvalittelut ja onnitella syntymäpäivänä tai kihlautumisesta noin ohimennen ja helposti. Että sillähän se on sitten hoidettu.
Mitä osanotto oikeastaan tarkoittaa? Eikö se ole lupaus ottaa osansa surusta kannettavakseen? Oletan. No... paljonko suru painaa harteillasi silloin kun olet tuon kevyen lausahduksesi kirjoittanut.
EI! Sinä ET VOI ottaa surusta osaa pois! Voit toki uhrata ajatuksen ja ottaa sitä kautta surua kantaaksesi, mutta se johtaa vain surun lisääntymiseen. Surija on surunsa kanssa yksin. Osanotto ei sitä vähennä. Varmaan tämä on toki varsin yksilöllinen kokemus, mutta näin omana vihjeenäni kerron, että sitten jos minä joskus olen tuossa tilanteessa, ÄLÄ TULE ottamaan osaa. Jos haluat huomioda minut vain Facebookissa, riittää että tykkäät. No joo... voimien toivottaminen on ihan ok, se sisältää edes vähän jotain lämmintä viestiä, mutta älä kirjoita mitäänsanomattoimia lauseita. Tosin jos kaikki nyt sitten alkavat tämän tekstini kirvoittamana vain voimia toivottamaan, niin kokee sekin ennen pitkää inflaation. Siitä tulee tyhjä sana.
Jos välttämättä haluat jotain kirjoittaa, keksi mieluummin jotain persoonallista.
Joskus kaukana menneisyydessä, vuosikausia ennen netin tuloa jokapäiväiseen huomasin omassa lähipiirissäni ilmiön, joka sai minut aika hämillisiin fiiliksiin. Ystäväni perhettä kohtasi yllättävä, jopa brutaali tragedia, jonka seurauksenq perheenjäseniä kuoli. Tällä ystävälleni oli laaja ystäväpiiri. Minulle oli ilman muuta selvää että olen tukena siinä missä vain voin auttaa. Käymään en heti voinut mennä ja soittaminen vaati rohkeuden keräämistä. Se oli vaikeaa minullekin. Se kuolema kun oli yllättävä ja täysin vastoin kaikkea oikeaa järjestystä. Soitin vasta parin päiväniin jälkeen uutisesta kuultuani. Hämmästyin, hämmennyin, tyrmistyin, jopa kiukustuin kun kuulin ettei kukaan muukaan ollut sitä vielä tehnyt. Vielä enemmän tyrmistyin kun kuulin että kukaan ei tehnyt sitä myöhemminkään. Elämä jatkui hautajaisten jälkeen. Ystäväni palasi taas sosiaalisiin piireihin. Asiasta ei puhuttu. Kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
No joo...siinä se ei enää olisi vaatinut paljoa. Osanottokin olisi riittänyt. Läsnäolo. Tai halaus. Taputus olalle. Shokkivaiheessa ja sen jälkeisinä päivinä varmasti parasta olisi perinteinen yhteisöjen tapa. Konkreettinen apu. Aina voi tarjota apua, sillä arjen on pyörittävä surun keskelläkin.
Aina kun joku nuori kuolee, joku kirjoittaa viestiketjuun lausahduksesi "ei me täältä missään järjestyksessä lähdetä".
Ei lähdetä ei. Vaan jään toisinaan miettimään, millaista tämä elämä olisi jos järjestys olisikin tiedossa. Jos sunnuntaihesarin risti-ilmoitusten vieressä olisi parin aukeaman nimilista otsikolla Viikon lähtijät. Tai jos aina uudenvuodenpäivänä nettiin ilmestyisi lista vuoden lähtijöistä. Sitä luettaisiin niin että palvelimet kaatuisivat ja iltalehdet saisivat vuodelle valmiiksi monta lööppiä.
Millainenköhän maailma olisi? Alkaisivatko ihmiset käyttäytymään eri tavalla? Tulisiko meistä välinpitämättömiä, joila olisi vain tarve ottaa loppuelämästä irti niin paljon kuin mahdollista. Entäs luovat ihmiset? Tulisiko heille valtava tarve saattaa kaikki keskeneräiset työnsä loppuun ja viimein tuulettaa keskeneräisen töidensä keskelle.
No... Onneksi tätä tietoa ei ainakaan vielä ole. Ehkäpä minusta ehtii jo aika jättää niin, että minun ei tarvitse nähdä sitä aikaa.
-- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
Ukko.fi -kevytyrittäjäksi: Laskuta ilman omaa yritystä. Katso tästä miksi ja miten >
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sano sinä jotain fiksumpaa kuin minä...